Muotitermi kohtaa elokuvahistorian todellisuuden
Nykypäivän digitaalisten liikkuvien kuvien maailmassa termi ”elokuvamainen ilme” on tullut yleisesti käytetyksi iskusana. Sosiaalisen median oppaat lupaavat sen viidessä minuutissa, kameravalmistajat mainostavat sitä, ja sisällöntuottajat puhuvat lähes uskonnollisesti tavoista, joilla heidän videoistaan voidaan tehdä ”elokuvamaisempia”. Termi toimii yleisterminä kaikelle, mikä ”näyttää jotenkin elokuvamaiselta”: laaja, pehmeä, lämmin, dramaattinen.
Mutta tämä moderni käyttö on historiallisesti epätarkka. Elokuva ei ole yli 120-vuotisen historiansa aikana koskaan ollut yhtenäinen visuaalinen standardi. Päinvastoin: se on ollut jatkuva laboratorio formaateille, tekniikoille ja estetiikalle. Jokainen yritys määritellä ”elokuvamainen ilme” joksikin kiinteäksi epäonnistuu elokuvahistorian valtavan moninaisuuden vuoksi.
Jotta voidaan ymmärtää, miksi tällaista ulkoasua ei ole koskaan ollut, on katsottava sinne, mistä nykyiset käsitykset usein johtuvat: 1950- ja 1960-lukujen tekniseen formaattien moninaisuuteen, aikakauteen, jolloin laajakuvateatteri syntyi – ja joka oli kuitenkin kaikkea muuta kuin homogeeninen.
1. Sekaannuksen historiallinen alkuperä: laajakuvateatteri ikonina
Kun nykyään puhutaan ”elokuvamaisuudesta”, monet tarkoittavat yleensä kahta asiaa:
- Laaja kuvamuoto – usein 21:9 tai keinotekoisesti luodut mustat palkit.
- Pieni syväterävyys – kohde terävä, tausta epäselvä.
Molemmat ovat oikeutettuja esteettisiä työkaluja, mutta kumpikaan niistä ei ole yksinomaan ”elokuvamainen”. Kumpikaan ei myöskään perustu yksittäiseen tekniseen standardiin tai elokuvahistorian visuaaliseen vakiomuotoon.
Syy: jo laajakuvakin, joka niin usein rinnastetaan ”elokuvamaiseen”, ei ollut mitään yhtenäistä. Se oli pikemminkin eri yritysten, formaattien ja filosofioiden kilpailu, joka tuotti erilaisia ulkoasuja.
2. Moninaisuuden aikakausi: viisi järjestelmää, viisi maailmaa
2.1 Cinerama – illuusio jättimäisyydestä
Kun ”This Is Cinerama” (Warner Brothers ja Metro Goldwyn & Mayer) sai ensi-iltansa vuonna 1952, yleisö koki ennennäkemättömän elokuvakokemuksen:
- Kolme kameraa, kolme projektoria
- Erittäin leveä 2,59:1-kuva
- Kaareva valkokangas, joka ympäröi katsojat
- Näkyvät siirtymät (”Join Lines”) ja perspektiiviset vääristymät
Cinerama oli näyttävä ja immersiivinen – mutta ei suinkaan elegantti tai yhtenäinen. Se näytti pikemminkin tekniseltä ihmeeltä, joka oli täynnä omituisuuksia.
2.2 CinemaScope – Anamorfinen linssi ja sen artefaktit
Vastauksena tähän 20th Century Fox toi vuonna 1953 markkinoille CinemaScopen:
- Anamorfinen vääristymä kuvauksessa ja projisoinnissa
- Kuvasuhde 2,35:1–2,39:1
- Tyypilliset kuvan ominaisuudet: vaakasuora bokeh, vääristymä reunoilla, pehmeä terävyys
CinemaScope-tekniikalla oli ikoninen ulkonäkö – mutta se oli herkkä, optisesti epävakaa ja joskus epäselvä. Mikään siinä ei muistuta nykypäivän YouTube-aikakauden sileää ”elokuvamaista” estetiikkaa.
2.3 Todd-AO – suurikokoinen formaatti laadun takeena
Todd-AO oli vallankumous:
- 70 mm:n filmi, valtava kuvapinta
- Korkea terävyys, vakaus ja hieno rakeisuus
- Vähemmän vääristymiä, enemmän kirkkautta
Optisesti se oli CinemaScopen täydellinen vastakohta: terävä sen sijaan, että olisi anamorfisesti pehmeä, vakaa sen sijaan, että olisi vääristynyt. Se korvasi pian Cinerama-järjestelmän Warner Brothersilla ja MGM:llä. Myöhemmin Panavision™ tuotti yhdistelmän Todd-AO:sta ja Cinemascopesta, minkä ansiosta tuotantoyhtiöt pystyivät säästämään elokuvissa. Digitaalisessa maailmassa on nykyään vain ARRI Alexa 65™ (Arnold & Richter München), joka 65 mm:n sensorillaan on hyvin lähellä Todd-AO:ta.
2.4 VistaVision – vaakasuora suuremman negatiivipinnan saavuttamiseksi
VistaVision (Paramount) käytti 35 mm:n filmiä, joka kulki kameran läpi vaakasuoraan:
- Lähes kaksinkertainen negatiivipinta
- Erittäin hieno rakeisuus
- Korkea yksityiskohtien tarkkuus
- Erityisen suosittu VFX-kuvauksissa (esim. Star Wars)
Tämäkin tuottaa täysin yksilöllisen ilmeen, jota ei voi verrata Cineramaan tai CinemaScopeen.
3. Modernin käsitteen ongelma: yhdenmukaistaminen yhdenmukaistamattomassa mediassa
3.1 Elokuvan estetiikka on historiallisesti vaihteleva
1930-luvun Hollywood-elokuvien kuvakieli eroaa dramaattisesti 1950-luvun, 1970-luvun tai digitaalisen nykyajan kuvakielestä.
Ajattele esimerkiksi
- 1940-luvun kylläisiä Technicolor-värejä
- 1970-luvun rakeista New Hollywood -estetiikkaa
- 1990-luvun sileitä 35 mm:n kuvia
- 2000-luvun alun viileitä digitaalisia sävyjä
- tai nykypäivän hyperkontrolloituja blockbuster-ilmeitä
Yhtenäistä ”elokuvallista ulkoasua” ei voi määritelmän mukaan olla, koska elokuva ei ole homogeeninen media.
3.2 Nykypäivän ”elokuvallinen ulkoasu”: kulttuuripopulaarinen yksinkertaistus
Se, mitä nykyään pidetään usein ”elokuvallisena”, on eräänlainen visuaalinen meemi:
- Elokuvamaiset baarit
- Matala syväterävyys
- Matala kylläisyys
- Pehmeä valo
- Filmgrain
- hitaat kameran liikkeet
- Bokeh-estetiikka
Se on esteettinen algoritmi, ei historiallinen käsite.
Se toimii, koska se käyttää tiettyjä elementtejä, jotka (kulttuurisen tottumuksen vuoksi) vaikuttavat ”elokuvamaisilta”. Se ei kuitenkaan edusta historiallista elokuvamuotoa, ei CinemaScopea eikä Todd-AO:ta.
4. Miksi myytti elää edelleen
4.1 Markkinointi ja myytin luominen
Kameravalmistajat hyötyvät termistä:
”Kameramme tuottaa aidon elokuvamaisen ilmeen”, he sanovat. Se, että tämä ilme ei ole koskaan ollut yhtenäinen, jätetään tietoisesti huomiotta – yksinkertaistaminen markkinoinnin eduksi.
4.2 Digitaalisen sukupolven katselutottumukset
Useimmat nykypäivän katsojat eivät koe elokuvia erilaisissa analogisissa formaateissa, vaan homogeenisina digitaalisina streameina:
- ilman rakeisuutta
- ilman projisointiartefakteja
- ilman formaatin muutoksia
- ilman näkyvää eroa kamerajärjestelmien välillä
Tämä hämärtää suuren osan historiallisesta monimuotoisuudesta.
4.3 Termin psykologia
Kollektiivisessa ymmärryksessä ”elokuvamainen” tarkoittaa
”suuri”, ”korkealaatuinen”, ”dramaattinen”.
Se on tullut laadun ilmaisuksi, ei tekniseksi.
5. Ironia: moderni elokuvamainen ilme ei olisi aiemmin pitänyt elokuvamaisena
Monet modernit ”elokuvamaiset esiasetukset” olisivat elokuvahistoriassa pitäneet suorastaan epätyypillisinä tai jopa virheinä:
- liian pieni syväterävyys
- liian voimakas desaturaatio
- keinotekoinen rakeisuus
- digitaaliset elokuvavirheet
- vaakasuorat linssiheijastukset
2020-luvun ilme on siis pikemminkin uusi estetiikka, joka perustuu nostalgiaan elokuvasta, jota ei ole koskaan ollut olemassa.
6. Johtopäätös: Elokuva on monipuolinen – ja se on sen vahvuus
”Elokuvamainen ilme” ei ole historiallisesti konkreettinen käsite, vaan moderni abstraktio.
Todellisuudessa on olemassa vain:
- elokuvamaisia ilmeitä,
- elokuvamaisia perinteitä,
- elokuvamaisia tekniikoita,
mutta ei yhtenäistä visuaalista standardia.
Elokuvan todelliset ilmeet ovat elokuvantekijöiden luovat kädenjäljet, aikansa tekniset erityispiirteet ja formaattien moninaisuus, jotka tekevät elokuvasta niin rikkaan.
Kun nykyään puhutaan ”elokuvallisesta ilmeestä”, tarkoitetaan jotain muuta – modernia ideaalia, visuaalista tunnetta, taiteellista temppua. Mutta ei historiallista tosiasiaa. Tämän tiedon perusteella, elokuvamarkkinoiden elinvoimaisuuden vuoksi, on myös ymmärrettävää, että monet kameravalmistajat ovat melko epäröiviä OpenGate-standardin integroimisen suhteen. OpenGate oli olemassa jo elokuvien aikakaudella, Nathan- ja Fred Tushinsky -veljesten SuperScope-tekniikassa, joka ei kuitenkaan koskaan onnistunut vakiintumaan. Canonin lisäksi vain pääasiassa televisiomarkkinoilla toimivat valmistajat tarjoavat OpenGate-tekniikkaa. Markkinoilla on kuitenkin jo edullisia anamorfisia objektiiveja. Vuonna 1980 40 mm:n anamorfinen objektiivi maksoi vielä useita kymmeniä tuhansia dollareita, mutta nykyään sellaisen saa jo alle 1000 eurolla. Kun tällaisia anamorfisia linssejä voidaan tuottaa suurina määrinä, myös hinnat laskevat. OpenGate voidaan integroida kameroihin firmware-päivityksellä, mutta Cinemascope-tekniikka on sidottu laitteistoon, joka vaatii myös firmware-päivityksen etsimen mukauttamiseksi. Nikonin ja REDin odottava asenne on siis ymmärrettävää, sillä optinen mukautus on edullisempi toteuttaa kuin ylimääräisen ajan tuhlaaminen jälkituotannossa joka kerta.
